Minulla oli suuria haaveita kirjoittaa kattava postaus Secret Warsista, jonka viimeisin numero tuli ulos Marvel Unlimitedissakin jo kuukausia sitten. Tämä suunnitelma kariutui puhtaasti ajan puutteeseen.
Idea kaatui myös omaan mahdottomuuteensa. Vaikka kuka tahansa voi kirjoittaa lyhyen arvostelun siitä, miten Secret Wars noin yleisesti toimi (tai siis ei toiminut), olisin halunnut pystyä syventymään myös sen yksittäisiin onnistumisiinkin ja oheislehtien herkullisiin yksityiskohtiin. Ja lisäksi tarinan päävihollisen eli sen kirjoittajan Jonathan Hickmanin haukkumiseen olisin halunnut käyttää useamman liuskan. Jos Hickmanin – kyllä, sen saman Hickmanin, jota olen täällä aiemmin vuolaasti kehunut – viat pitäisi tiivistää yhteen virkkeeseen, se on, että Hickman oli hyvä keksimään sankareilleen haasteita mutta surkea ratkaisemaan niitä.
Silk, vol 2, #1 (2015). Teksti: Robbie Thompson. Kuvitus: Stacey Lee ja Ian Herring.
Secret Warsin jälkeen Marvel uudisti universumiaan monella tapaa. Toisin kuin DC, hyvin harvoissa tapauksissa Marvel suorastaan ”retconnasi” menneitä, vaan muutos tehtiin hitusen enemmän kaanonia kunnioittavalla ”kuusi kuukautta myöhemmin” -tekniikalla (esimerkkejä tekniikasta: Chris Claremontin paluu vuonna 2000 X-Menin kirjoittajaksi Kaksitoista-tarinakokonaisuuden jälkeen ja tietysti Incursions -tarinan päättänyt Time Runs Out -osuus).
Monessa tapauksessa nämä nyt tehdyt muka vain muutamassa kuukaudessa sarjakuvien päähenkilöille tapahtuneet muutokset ovat olleet halpoja ja hölmöjä. Niistä kuitenkin tuli erityisen halpoja ja hölmöjä siksi, että lukijalta vietiin samalla pois kaikki ne kiinnostavat tarinat siitä, miten tilanteeseen päädyttiin. Etenkin mutanttien osalta tarinat olisivat voineet olla hyvinkin koskettavia, jos ne olisi tehty kunnolla: olivathan x-miehet Brian Michael Bendisin kauden päättyessä yhtenäisempi porukka kuin koskaan ja mutanteilla meni hyvin, mutta sen jälkeen Terrigen-pilvet ovatkin äkisti alkaneet lahdata ja steriloida heitä, ja Magneto on perustanut kokonaan uuden, hyvin X-Force-mallisen iskuryhmän.
Näistä ”kuuden kuukauden” aikana tapahtuneista muutoksista luultavasti kaikista älyttömin kohdistui Hämähäkkimieheen: vain kuudessa kuukaudessa Peter Parkerin Parker Industries on muka onnistunut kohoamaan yhdeksi maailman suurimmista teknologiayrityksistä, jopa Stark Enterprisesin ohi.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että nämä uudet kirjoittajat ovat tässä asiassa apinoinnillaan tehneet hyvin kunniaa Secret Warsin tehtailleelle Jonathan Hickmanille.
Näitä laiskasti tehtyjä muutoksia suurempi muutos Marvelissa on kuitenkin kohdistunut sen tyyliin. Ja se on mennyt tosi paljon alaspäin. Tarinoita on yksinkertaistettu ja hidastettu hirveästi (mm. All New X-Men), monet uudet tekijät ovat lähteneet tekemään omaa sarjaansa kuin kokonaan uutena tulkintana ja vanhan sivuuttaen (Dr. Strange) ja useista lehdistä on tullut sellaisia teinisaippuaoopperaversioita, ettei vatsani enää kestä (etenkin Silk, Starbrand and Nightmask ja All New Wolverine, mutta myös moni muu).
Starbrand & Nightmask #1 (2015). Teksti: Greg Weisman. Kuvitus: Domo Stanton ja Jordan Boyd.
Tyylivaihdoksen itsestään selvä tarkoitus on tietysti ollut tehdä Marvelin lehdet helpommin lähestyttäväksi uusille lukijoille, etenkin nuorille. Marvel on halunnut freesata hahmojaan – mutta ei niinkään ajatasaistamalla tai parantamalla niitä tarpeellisilta osin vaan ainoastaan lähestymällä niitä kuin ihan uusina tyyppeinä. Viittaukset vanhoihin tarinoihin on pyritty karsimaan minimiin, ja jos mukaan otetaankin jotain vanhoja hahmoja, heidän koko olemuksensa ja historiansa on pelkistetty pariin virkkeeseen (esimerkiksi Blob All New X-Menissä ).
Hahmojen historian hienovaraista sivuuttamista ja liian vanhojen sivuhahmojen korvaamista uusilla on toki yritetty supersankarikustantajien historiassa lukemattomia kertoja. Siitä on ihan hyviäkin esimerkkejä, kuten J. Michael Straczynskin aloittaessa vuosituhannen vaiheessa Hämähäkkimiehen kirjoittajana. Nolompia niistä ovat J. M. S.:n kautta seurannut ”retconnaus” Brand New Day, jossa Hämähäkkimiehen maailmasta muka poistettiin ainoastaan hänen ja Mary-Janen avioliitto, mutta samalla oikeasti pistettiin uusiksi paljon muutakin. (Ja jos haluat esimerkin siitä, että tällainen vanhan sivuuttaminen ei ole välttämätöntä, suosittelen lukemaan Grant Morrisonin New X-Meniä .) Kuitenkin yleensä kirjoittajat ennemmin ja myöhemmin luopuvat tästä ja palaavat vanhaan.
Siitä onkin jo merkkejä: Hämähäkkimiehen sivuilla olleessa Scorpio-juonikaaressa viitattiin hyvin suoraan mutta pahemmin perustelematta yli 20 vuotta vanhoihin Nick Furyn Scorpio– ja Scorpion suku -tarinoihin (julkaistu Suomessakin 90-luvulla), ja ihan uudessa Civil War II: Kingpin -lehdessä esiintyy sivuhahmona palkkatappaja Niittäjä.
Captain America: Sam Wilson #6 (2016). Teksti: Nick Spencer. Kuvitus: Joe Bennett, Belardino Brabo ja Romulo Fajardo.
Kolmas muutos liittyy lehtien teemoihin, ja ne puolestaan heijastelevat enemmän todellisen Amerikan nykymenoa. Kuvaavinta se on ollut Captain America – Sam Wilson -lehdessä, joka on ryhtynyt ihan uudella intensiteetillä tuomaan esille afroamerikkalaisten välistä yhteisöllisyyttä ja rasismin arkipäiväisyyttä USA:ssa. Rasismin käsittely onkin nyt huomattavasti aiempaa aikuistuneempaa. Rasismia ei enää käsitellä vain siten, että valkoiset sankarit käyvät pistämässä vankilaan suorastaan natsimaisessa hurmoksessa olevia stereotyyppejä rasisteista, vaan myös rotuennakkoluulojen ja syrjinnän moninaisuutta ja vivahteikkuutta pyritään tuomaan esille. Esimerkiksi Steve Rogersin siirrettyä Kapteeni Amerikan manttelin mustalle Sam Wilsonille, tämä joutuu kohtaamaan huomattavasti Rogersia enemmän rivikansalaisten vaistomaista kritiikkiä ja jopa jatkuvaa #givebacktheshield-kommentointia. Tätä kansalaisten reaktiota ei selitetä täysin tuulesta temmatuksi, mutta lukija kyllä huomaa, että jos Rogers olisi toiminut samoin kuin Wilson, siitä ei olisi samalla lailla suututtu.
Captain America – Sam Wilsonin sivuilla on myös aiempaa enemmän tuotu esille mustien yhteisöä. Välillä se kyllä näyttää väkisin päälle liimatulta, ja kiusallisimmin tämä käy ilmi Misty Knightin hahmossa, jonka eleet ja valtava afrokampauskin on säilytetty 70-luvun blackspoilaation mukaisina. Toisaalta myös se, että moni näistä tuntuu minusta päälleliimatulta, voi kertoa enemmän minusta ja siitä, mitä kulttuureja Marvel on suostunut aiemmissa lehdissään normalisoimaan ja mitä kulttuureja ei.
Tietyllä tapaa samaa on tuonut esille myös eräänlainen minisarja Spider-Man: Amazing Grace , joka ei suoraan ota rasismiin kantaa mutta jonka hahmot koostuvat lähes kokonaan mustista henkilöistä ja heidän elinoloistaan hyvin normalisoiden. Tarina itsessään on ollut kehno, mutta sen lukeminen on ollut avaava kokemus.
Siltä varalta, että se ei tullut tekstistäni jokaiselle selväksi, niin tietenkään tätä viimeisintä muutosta en lue osaksi Marvelin rappiota. Odotan kuitenkin vielä varautuneesti, onko kyseessä vain hetkellinen painotus vai pystyvätkö tekijät jättämään tästä pysyvän jäljen Marvel Comicsin lehtiin. Heitänkin teille lukijoille samalla haasteen: mitä luulet, ovatko Sam Wilson -lehden kirjoittaja Nick Spencer ja Spider-Man: Amazing Gracen kirjoittaja José Molina valkoihoisia? Vastauksen löydät klikkaamalla nimien Wikipedia-linkkiä.
Jotta aiempi tekstien dissaukseni ei jäisi vaille katetta, loppuun vielä näytiksi dialogin mestarin Brian Michael Bendisin suosikkikohtaukseni hänen koko Uncanny X-Men -kaudeltaan. Kohtauksessa Magneto keskustelee S.H.I.E.L.D:in agentiksi ryhtyneen Dazzlerin kanssa. Tilanne on jo entisestään jännittynyt, koska Magneto on entinen mutanttiterroristi joka harkitsee paluuta vanhoille urilleen, ja S.H.I.E.L.D. on ryhtynyt olemaan x-miesten suhteen todella tiukka ja kyttäävä. Lisäksi tässä nimenomaisessa kohtauksessa Dazzler on kuitenkin oikeasti Mystikko, joka on kidnapannut oikean Dazzlerin ja esiintyy nyt hänenä.
Uncanny X-Men, vol 3, #16 (2014). Teksti: Brian Michael Bendis. Kuvitus: Chris Bachalo, Tim Townsend, Al Vey, Mark Irwin ja Victor Olazara.
Keskustelu