Aatu Komsi
aatukomsi.fi

Järjestöt kehittävät ja ammattimaistavat itseään hengiltä.
Onko meillä enää kohta kansalaisjärjestöjä?

, Aatu Komsi

Ylihuomenna sunnuntaina 1.10. on Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä.

Järjestöjen toimintaedellytyksistä on puhuttu viime vuosina paljon, mutta isoin osa siitä on kohdistunut järjestön ja valtion suhteeseen: avustusmääriin ja järjestöjen kuulemiseen. Myös jäsenistön sitoutumisen puutteita on harmiteltu, etenkin resurssien kulmasta. Vähemmälle keskustelulle on jäänyt se, millaisiksi organisaatioiksi ylipäätään hahmotamme järjestöt – ja yhdistykset laajemmin – ja miten ne suoriutuvat tehtävästään kansalaisvaikuttamisen kanavana.

Olen huolissani siitä, onko meillä tulevaisuudessa enää järjestöjä siinä merkityksessä, kuin ne nykyään ymmärretään.

Suomalaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt ovat viime vuosikymmeninä kehittyneet etenkin toimintaympäristönsä muutosten pakottamina entistä ammattimaisempaan ja palkallisen henkilökunnan voimin pyörivään suuntaan. Kaikkein merkittävin ammattimaisuusvaatimusta lisännyt muutos vaikuttaisivat olleen julkisen sektorin rahoittamilleen järjestöille asettamat kiristyneet tuloksellisuus-, seuranta- ja raportointivaatimukset, jotka vaativat merkittävästi aiempaa enemmän hallinnollista työtä. Lisäksi julkinen sektori on ryhtynyt kilpailuttamaan aiemmin tietyiltä järjestöiltä pitkään ostamiaan palveluja ja pakottanut järjestöt siten uudistamaan kilpailukykyään markkinoilla ja hankkimaan taas lisää ammattimaisuutta.

Ammattimaistumista ja lisää osaamista järjestöissä toki tarvitaan, sillä ne kilpailevat jäsentensä huomiosta ja ajasta samalla kentällä kuin muut sektorit. Iso haaste on ihmisten saaminen ja sitominen mukaan järjestön toimintaan tässä entistä epäsitoutuneemmassa maailmassa. Järjestöjen täytyy osata tunnistaa erilaisia mahdollisia strategioita jäsensuhteen rakentamiseen ja ylläpitoon, ja valittavien toimenpiteiden tulee olla aiempaa tehokkaampia ja hallitumpia, sillä kilpailu jäsenten huomiosta on niin kovaa. Tämä vaatii myös vahvaa viestinnällistä osaamista ja asiantuntemusta yhteisöllisyydestä, osallisuudesta, innostamisesta ja psykologisesta turvallisuudesta ja näiden soveltamisesta systemaattisesti kaikkeen yhdistyksen toimintaan ja jäsenviestintään.

Myös moninaisuusosaamista tarvitaan enemmän. Aidosti moninainen yhteisö on paitsi avoimempi uusille jäsenille myös innovatiivisempi ja siten resilientimpi tulevaisuuden haasteiden edessä.

Mutta oli erityisen kuumottavaa tutustua STEAn (sic!) Järjestötoiminnan tulevaisuus -julkaisuun (2018). Julkaisun kirjoittajat korostivat järjestöjen tulevaisuutta ennakoidessaan enemmän yksityisen sektorin alle kuuluvia teemoja kuten alustataloutta, lohkoketjuja ja automaattiraportointia niin, että he eivät vaikuttaneet kirjoittavan enää kansalaisjärjestötoiminnasta lainkaan. Sosiaalialan järjestöjen rahoituksesta vastaavan STEAn oman julkaisun teksti suorastaan tavoitteli eri sektorien välisen hybridisaation (samankaltaistumisen) vahvistumista niin, ettei se tunnistanut järjestöille mitään relevanttia yhteiskunnallista roolia näiden palvelutuotannon ulkopuolella. Kaikkea ei voinut lukea vakavalla naamalla. Teksti esimerkiksi hehkutti ideaa, että elvytystaidot voisi opetella luotettavasti pelkällä kännykällä kokonaan ilman fyysistä ihmiskontaktia, ja että järjestöt voisivat jättää vaikuttamistyönsä arvioinnin ja raportoinnin rahoittajilleen kokonaan automatiikan harteille.

Mikä sitten on järjestö ja mikä on yhdistys – siis se sana, jota mm. toimintaa sääntelevä yhdistuslakikin käyttää?

Järjestöt valokeilassa -julkaisussaan (2022) Lind ja Kaunismaa mainitsevat käyttävänsä kirjassaan sanoja yhdistys ja järjestö ”rinnakkain ja synonyymisinä” mutta myös noteeravansa niiden sävyeron. Lindin ja Kaunismaan mukaan järjestöt ovat näistä pääsääntöisesti isompia ja palkalliseen henkilöstöön nojaavia: ”Yhdistys olisi tässä mielessä siis jollakin tavalla vuorovaikutteisempi, välittävämpi, intiimimpi, henkilökohtaisempi. Järjestössä korostuisivat puolestaan persoonattomammat ja pysyvämmät rakenteet, ajasta ja toimijoista riippumattomammat yleisemmät arvot ja tavoitteet.”

Samassa julkaisussa Lind myös nostaa esille managerialismin käsitteen, millä tarkoitetaan toiminnan tavoitteisiin ja arvoihin varsinaisesti liittymättömiä toiminnan tehokkuutta ja tulosvastuuta korostavia ajattelu- ja toimintatapoja, ja viittaa tutkimukseen (Laitinen 2018), jonka mukaan nuorisojärjestöt käyttävät varsin yleisesti managerialistista ajattelua toimintansa legitimointiin.
Voitaneen siis jopa sanoa, että juuri julkinen sektori on rahoitusmuutoksillaan vahvistanut järjestöjen työntekijävetoisuutta, ammattimaisuutta ja managerialismia matalien hierarkioiden, kansantajuisuuden, suoran yhdistysdemokratian ja yhteisen sosiaalisen vuorovaikutuksen kustannuksella – sanalla sanoen ”järjestöittänyt” yhdistyksiä.

Pitkäaikainen ja kokenut järjestöjen kehittäjä Juha Heikkala on korostanut sitä, kuinka järjestöjen on muutettava toimintaansa nykyaikaisemmiksi. Kun hän yhdessä Sirpa Korkatin kanssa korosti (2018), että muutoksen aika on nyt ja järjestöjen on fokusoitava toimintaansa, kehotus kytkeytyy teemallisesti juuri yleiseen johtamiseen ja managerialismiin. Mikäpä olisikaan kansalaisjärjestölle managerialistisempaa, kuin toiminnan tavoitteiden ja sisältöjen muuttaminen ulkopuolelta tulevien paineiden vuoksi ja vähemmän merkityksellisten ”rönsyjen” karsiminen”!

Vaikka, kuten todettu, muutostarpeet ovat olleet painavat ja orgaanisetkin, kehitys ei ole yhdistysdemokratian kannalta ongelmatonta. Järjestöjen toiminta ja olemassaolo perustuvat pääsääntöisesti vapaaehtoisuuden pohjalta toteutuvaan jäsenyyteen, jolloin niiden keskeinen hallinnallinen periaate on jäsendemokratia.

Kuitenkin SOSTEn Järjestöbarometrin 2020 mukaan lähes joka toisessa sote-alan järjestössä toiminnanjohtaja arvioi hallituksensa roolin liian passiiviseksi ja hänelle itselleen kasautuvan liikaa valtaa yhdistyksen suuntaamisessa. Samalla kuitenkin 80 % hallitustaan liian passiivisena pitävistä toiminnanjohtajista on tilanteeseen silti tyytyväinen.

Järjestödemokratian ja kansanvaltaisuuden näkökulmasta tätä tulisi pitää erittäin huolestuttavana.

Sen lisäksi, että tämä on juridisesti ongelmallista – hallitushan kantaa kuitenkin juridisen vastuun – näin toimivat ja tilanteeseen silti tyytyväiset järjestöt ovat vaarassa muuttua epämuodollisen ja moninaisen kansanvallan ja sosiaalipedagogisen osallisuuden kanavasta meritokratiaan (menestyneiden yksilöiden valtaan) nojaavaksi toimijaksi, jossa jäsenten mahdollisuudet vaikuttaa oman järjestönsä johtoon jäävät yhtä etäisiksi kuin vaikkapa julkisen sektorin viranhaltijan valintaan.

Järjestöjen huoli niin jäsenten, vapaaehtoisisten kuin luottamustehtäviin tarjoutuvien jäsentensä määrästä on viime vuosina vain kasvanut. SOSTEn Järjestöbarometri 2022 kertoo, että kun vuonna 2011 sote-alan järjestöistä 40 % oli huolissaan jäsenmääränsä ja 54 % vapaaehtoistensa liian pienestä määrästä, luvut olivat vuonna 2022 nousseet jo 60 %:iin ja 67 %:iin. Vastaavat huolet jäsenistön aktiivisuuden tasosta ovat nousseet 53 %:sta 69 %:iin ja henkilöiden saamisesta yhdistyksen luottamustehtäviin 60 %:sta (v. 2013) 73 %:iin. Kun edellä mainitut Korkatti ja Heikkala listasivat julkaisussaan järjestötoiminnan muutostarpeita ja perusteita, sanoja yhteisöllisyys tai yhteenkuuluvuus ei löytynyt koko dokumentista.

Järjestöjen yhteisöllisyys ja vetovoima ovat tosiasiallisesti muuttuneet viime vuosikymmeninä, osaksi myös neljännen sektorin merkityksen kasvettua. Silti samalla on syytä miettiä, mitä järjestöille jää, jos managerialistinen ajattelu saa liikaa jalansijaa niiden strategiaprosesseissa. Mikä tekee järjestöstä enää järjestön eikä vain voittoa tavoittelemattoman yrityksen? Yhteisöllisyyden ja osallisuuden on väistämättä kuljettava vahvoina painotuksina myös läpi strategiaprosessin ja lopullisen strategian, vaikka se ei aina tehokkaalta ja turvallisimmalta ratkaisulta tuntuisikaan. Epävarmuus ja vaikeasti hallittavuus kun on sosiaalisten suhteiden leimallinen piirre.

Järjestöbarometriin 2020 haastellut toiminnanjohtajat esittivät tärkeitä ja aiheellisia huolia järjestöjen hallituksen jäsenten sitoutuneisuudesta ja kompetenssista. Keskeisimpänä ratkaisuna toiminnanjohtajat pitivät hallituksen jäsenten parempaa perehdyttämistä tehtäväänsä. Tämä onkin oman kokemukseni mukaan ehdottoman tärkeää, mutta sen ytimessä täytyy olla myös ymmärrys vallasta.

Sekä Lindin että Järjestöbarometrien 2016 ja 2020 tutkimukset nojaavat yksin toiminnanjohtajien kokemuksiin – jopa pohdittaessa hallituksen toiminnan laatua. Itse luottamusjohtamisen piirteiden tutkimus onkin ollut Suomessa varsin vähäistä.

Ei olekaan ihme, että tutkimuksista, ammattimaisuuden vaatimuksesta, järjestön tavoitteista ja arvoista irrallisen managerialismia korostavasta puheesta välittyy painotus, jossa hallituksen ensisijainen tehtävä on tukea toiminnanjohtajaa eikä toiminnanjohtajan toteuttaa hallituksen ja jäsenistön tahtotilaa.

Samalla laajemmassa kuvassa välittyy tunne – joka monissa järjestöissä varmasti jaetaan, vaikka sitä ei sovikaan sanoa ääneen – että järjestöt ovat tosiasiassa enemmänkin henkilökuntansa kuin jäsenensä ja vapaaehtoisensa.

Ja tämä äärimmäisen huolestuttava kehitys ei näytä ainakaan laantuvan tulevaisuudessa, ellei sille tehdä jotakin.

Lähteet:

 

Lisätiedot ja linkit

Aihepiirit

Aihetunnisteet

Sivun sijainti

Keskustelu

+ Lisää kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Huom! Kommenttisi julkaistaan sivustolla vasta, kun ylläpito on ensin tarkistanut sen.