Analysoin neljä Lux Helsinki -kohua esitellyttä uutista.
Suomen ainoa saamelainen

Suomalaiset eivät halua tunnustaa saamelaisia omana, neljän valtion alueelle levittyvänä kansana vaan haluavat hahmottaa saamelaiset ”suomalaisten kansallisomaisuutena”. Lisäksi media luo jatkuvasti kuvaa keskenään riitaisista saamelaisista, mikä samalla luo suomalaiselle yleisölle mielikuvaa, etteivät saamelaiset kykenisi itse huolehtimaan omasta demokratiastaan.

Näin kirjoittaa saamelainen Anni-Sofia Niittyvuopio esseessään ”Saamelaisia ei omista kukaan”, joka julkaistiin viime vuonna Elina Vainikaisen Syrjimätön kieli -oppaassa .

”Usein saamelaisten asioista [mediassa] pääsevät puhumaan ihmiset, jotka vastustavat meidän oikeuksiamme”, Niittyvuopio jatkaa.

Tämä nousi mieleen lukiessani median viimeisten parin viikon uutisointia Katariina Sourin maalauksesta, jonka on määrä tulla osaksi Lux Helsinki -festivaalin ohjelmaan. Keskustelu lähti liikkeelle, kun Saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laiti arvosteli Instagram-videollaan  teoksen kuvausta saamelaisista vanhanaikaiseksi ja stereotyyppiseksi ja ihmetteli, miksi Lux Helsinki on halunnut nostaa sen näkyvälle paikalle.

Satutettu taiteilija

Kävin tätä kirjoitusta varten läpi neljä uutista aiheesta ja analysoin niiden sävyä ja painotuksia. Ensimmäisenä vuorossa oli Ylen 1.12. uutinen ”Taiteilija Katariina Souri maalasi saamelaisen naisen – nyt Lux Helsinki pohtii, tohtiiko teosta heijastaa Senaatintorille” , joka nosti ristiriidan suuren yleisön näkyville.

Laitin Instagram-video käsitteli aihetta taidekritiikin ja ihmisoikeusdiskurssien kautta, mutta Ylen uutisen vahvimmat diskurssit olivat taiteen- ja sananvapaus, jopa palvelunäkökulma. Jo uutisen otsikossa nostetaan esille Souria taiteilijana. Myöhemmin jutussa teosta sijoitellaan taiteelliseen viitekehykseen (”saamelaishenkinen”), kuvataan teosta elämyksellisellä ilmauksella (”tuovat pohjoisen myyttiset maisemat keskelle Helsingin keskustaa” – mikä lienee peräisin tiedotteesta) ja merkityksellistetään herännyt konflikti sanavalinnalla, jota tyypillisesti käytetään sankareista tai jaetusta ylpeyden aiheista (”kuvan esitys valotaidetapahtumassa on vaakalaudalla”).

Kokonaisuutena jutun alun sanavalinnat siis korostavat Sourin luovaa prosessia ja teoksen kiinnostavuutta yleisölle. Petra Laitin videollaan esittämä pohdinta siitä, onko teos sisällöltään oikeasti katsojalleen taiteellisesti antoisa, jää lähes kokonaan huomiotta.

Itse konfliktia kuvataan uutisessa kuitenkin varovasti: Lux Helsinki esimerkiksi pohtii ”tohtiiko” se julkaista teosta, eikä teksti sanallista, mikä Lux Helsingille on asiassa tarkalleen epäselvää tai huolettavaa. Tapahtuman johtaja kyllä selittää, että teos ”ei tuo mitään uutta” alkuperäiskulttuurin käsittelyyn, mutta eihän omaperäisyyden puute ole vakavuudeltaan syntyneen kohun luokkaa. Toimittaja ei haasta johtajaa sanoittamaan arviotaan suoremmin.

Korostunut pidättyväisyys on toki Ylen uutisille tyypillistä. Tässä nimenomaisessa tapauksessa hillitty kulma tuottaa tekstiin viestin, jonka mukaan kritiikin kohteeseen on syytä suhtautua maltillisesti. Samalla rauhanomaisuuden vaade saa Laitin kritiikin näyttäytymään epäreiluna, pikkumaisena ja tylynä. Laitin on vaikea päästä tätä käsitystä korjaamaan, koska häntä kuullaan jutussa vain lyhyesti ja pinnallisesti eikä hänen väittämiään juuri pohdita.

Taidekriittiseen diskurssiin kuuluisi, että taiteilijalla on erityinen vastuu ja hänen teoksensa puutteita on suotavaakin eritellä ja nostaa keskusteluun. Tämä ei jutussa ole läsnä lainkaan. Jutussa haastateltu saamelaiskäräjien kulttuurisihteerikin vie keskustelun entistä kauemmas, juridiseen diskurssiin.

Koko uutinen on tietysti ennen kaikkea juttu Katariina Sourista. Vaikka Petra Laiti omassa videossaan kohdisti kritiikkinsä ennen kaikkea Lux Helsinkiin ja kritisoi Souria vain tarkkaan rajattujen teosten osalta, Ylen juttu vie fokuksen nimenomaan Souriin henkilönä. Jutun ainoat kuvitukset esittelevät Souria ja Sourin teosta. Sourin sitaatit saavat jutussa merkittävästi muita enemmän tilaa. Hän pääsee kuvailemaan tavoitteitaan, taustatyötään ja aatemaailmaansa ilman haastamista. Sitaatit ja kuvitus luovat hänestä aidon, ajattelevan ja tuntevan olennon ja vahvistavat mielikuvaa Sourin ammattilaisuudesta, mikä sivuuttaa Laitin huomiot teoksen laadun puutteista. Jutussa esiintyvien saamelaisten rooliksi annetaan vain kylmät asia-argumentit, ilman tunteita ja ihmisyyttä.

Uutinen sijoittaa Sourin taiteilijaneron repertuaariin, jossa taiteilijan teosta ei voi irrottaa taiteilijasta ja todeta, että jokainen tekee virheitä.

Mitä Souri paljastaa meille tänään?

Päivää myöhemmin Ilta-Sanomat julkaisi oman uutisensa: ”Katariina Sourin maalaamasta saamelaisnaisesta syntyi kohu – taiteilijaa syytetään kulttuurisesta omimisesta” . Tässä jutussa konfliktista käytetään jo suorempaa kieltä, joka validoi Souriin kohdistuvan kritiikin mahdollisesti oikeutetuksi: Souria ”syytetään” ja hänen teoksensa ”saatetaan poistaa”.

Teosta ei enää hehkuteta, ja se onkin enää pelkkä sivujuonne. Uutisen keskiössä on entistä vahvemmin Souri itse. Juttu on pääasiassa Sourin X-julkaisujen lainausta ja hänen haastatteluaan. Haastatteluissa on vallassa taiteen- ja sananvapauden diskurssi. Souri kuvailee omia motiivejaan ja arvojaan saamelaisyhteisöä kunnioittaviksi, mutta mitään näitä ei haastattelussa haasteta tai peilata muiden osapuolten tuntemuksiin.

Petra Laitilta on mukana vain hänen Ylen uutisesta lainattu sitaattinsa. IS kirjoittaa, että ”Ylen mukaan” Sourin teos on herättänyt kritiikkiä saamelaisyhteisössä. Saamelaisyhteisön kulmaa asiaan ei kuitenkaan selvennetä, syvennetä eikä laajenneta esimerkiksi haastattelemalla muita saamelaisia.

Taas päivää myöhemmin julkaistiin Iltalehden uutinen: ”Katariina Souri kohun keskellä – Nyt tuli yllättävä käänne” . Jälleen uutinen keskittyy yksin Souriin ja hänen haastatteluunsa. Nyt jutussa Sourin annetaan jopa kertoa, mitä mieltä eräät nimeltä mainitut saamelaisjärjestöjen johtajat ovat hänen teoksestaan, sen sijaan, että toimittaja olisi kysynyt asiaa suoraan mainituilta henkilöiltä itseltään.

Jutun lopussa Souri myös pääsee ristiriitaisesti esiintymään sekä taidekentän verkostot hyvin tuntevana että taidekentän ulkopuolisena. Sourin kuvaillessa myös osan taidekentästä suhtautuvan häneen ”tosi vihamielisesti”, tämä kytkeytyy hänen rohkeuteensa ja itsenäisyyteensä sen sijaan, että toimittaja pyytäisi häntä kertomaan mainittujen kriitikoiden argumentit.

Sinällään IL:n jutun diskurssi on siirtynyt enemmän julkisen keskustelukulttuurin analyysiin ja hieman rasismidiskurssiinkin. Laitin mainitseman ”vanhanaikaiseen ja stereotyyppisen” kuvauksen konkreettista haittaa ei tosin tässäkään jutussa avata.

Missä ovat muut saamelaiset?

On hämmentävää, että muita saamelaisia ei tähänastisissa jutuissa esiintynyt juuri lainkaan. On toki niinkin, että Petra Laiti ei itse julkaissut X:ssä mitään kohun alettua – mutta eivätkö toimittajat muka löydä ketään muita saamelaisia haastateltaviksi kuin Laitin ja muodolliset hallinnon edustajat?

Se, että Sourin annetaan jopa toimia saamelaisten äänitorvena, on hyvin hämmentävää ja kertoo ehkä siitä, että Sourin haastattelu kaikkinensa koetaan helpommaksi – missä tietysti auttaa sekin, että toimittajat jo tietävät ennalta hänen X-tilinsä ja Souri itse on kommentoinut asiaa siellä ja tarjonnut valmiita uutiskärkiä jutuille.

Saamelaistaiteilijat äänessä ja olipa hyvä keskustelu

Lopuksi 5.12. Yle julkaisee uutisen: ”Saamelaistaiteilijan mielestä on aika keskustella siitä, kuka saa kuvata saamelaisia taiteessaan” . Tämä on ensimmäinen juttu, jossa jo otsikkoon nostetaan muutkin saamelaiset kuin Petra Laiti ja jutun kuvituksessakin esiintyy peräti kaksi saamelaista ihmistä eikä lainkaan Souria.

Jutun diskurssi on siirtynyt aiemmista jutuista taiteen etiikkaan ja tältä osin taidekritiikkiinkin. Silti sananvapausdiskurssi on jutussa edelleen vahvin.

Haastatellut saamelaiset taiteilijat myös vievät keskustelua saamelaisyhteisön sisäiseen keskustelu- ja linjanvetotarpeeseen. Samalla koko konfliktin taustasyyksi käytännössä sanoitetaan se, että saamelaiset eivät ole tuottaneet suomalaisille tarpeeksi selkeitä ohjeita.

Jutun päättää Lux Helsingin edustaja toteamalla, ettei Lux Helsinki hyväksy syrjintää, mikä oli ensimmäinen kerta, kun tuo s-sana mainittiin. Lopuksi hän vielä toteaa, että käyty keskustelu tuntuu hänestä tarpeelliselta ja että kaikki keskustelu on arvokasta. Tällä hän käytännössä määrittää nyt käydyn julkisen keskustelun arvokkaaksi ja hyväksi.

Petra Laiti saattaisi olla eri mieltä. Samana päivänä julkaisemassaan blogikirjoituksessa  hän kuvasi edeltäneiden päivien kokemuksiaan seuraavasti:

”Millä tahansa mittapuulla harmiton instagramlive sai aikaan hyökyaallon tavalla, joka on kerta kaikkiaan naurettava. Minun on väitetty rajoittavan sananvapautta ja taiteellista vapautta. Minun on väitetty olevan täydellinen koulukiusaaja ja häiriköijä. Minua on syytetty fasismista ja jopa kutsuttu terroristiksi. Lisäksi, tietysti, minulle on kerrottu olevani päästäni sekaisin, että olen huomionkipeä vinkuja, että olen täysi häpeä koko Saamen kansalle, että pilaan kaikkien saamelaisten maineen, että saamelaisten tulisi olla kiitollisia ja nöyriä, että saamelaiset ovat etuoikeutettuja, ja ettei Suomessa mitään saamelaisvihaa ole edes olemassakaan. Mikään näistä syytöksistä ei ole uusi – ne putkahtavat liukuhihnalta esiin joka kerta, kun kulttuurinen omiminen nousee pinnalle.”

Kirjoitus on yhteisöpedagogi (YAMK) opintojen kurssisuoritus, jossa tehtävänantona oli kirjoittaa blogikirjoitus viime aikoina käydystä monimuotoisuuteen liittyneestä keskustelusta ja hyödyntää siinä diskurssianalyyttista lähestymistapaa.