Vuonna 2018 Helsingin yliopisto ja Sitra julkaisivat Hiilifiksu järjestö -laskurin , jolla järjestöt voivat laskea oman toimintansa CO2-päästöt. Siitä onkin tullut suosittu työkalu.
Silti se tarjoaa useita porsaanreikiä niille tahoille, joiden tärkeimmät motiivit ilmastotyöhön liittyvät enemmän järjestön julkikuvaan kuin maapallon pelastamiseen. Laskurin käyttö vaatii väistämättä jonkinlaista tarkastelualueen rajaamista, ja siksi esimerkiksi vapaaehtoisten ja etätyönä tapahtuvaa toimintaa on helppo jättää huomiotta. Laskuri ei myöskään tee eroa valmistajien eikä edes valmistusmaan välillä – eikä siten kannusta tähän järjestöjäkään.
Vähän samalla laillahan Suomen valtion hiilineutraaliustavoitekin koskee vain Suomen rajojen sisäpuolella syntyviä päästöjä. Suomalaisten ulkomailta tilaamien tietokoneiden ja pikamuodin päästöt jäävät kokonaan laskurin ulkopuolelle. Siten niin Suomen ilmastolaki kuin hiilifiksu mittauskin voivat auttaa järjestöjä kaunistelemaan toimintaansa ja lakaisemaan jätteensä Aasiaan tai yksityishenkilöiden harteille. Pelkkä hiilifiksuilu ei riitä, jos käyttäjällä ei ole myös älyllistä rehellisyyttä ja kunnianhimoa työkalujen hyödyntämisessä.
YK:n kestävän kehityksen ohjelman Agenda 2030:n lähes kahdensadan tavoitteen läpileikkaavana teemana erottuu globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimus. Keskiössä ovat globaalin etelän köyhät maat ja niiden kyvyt vastata ekologisen kestävyyden tavoitteisiin mm. oman tutkimus- ja kehitystoimintansa, ympäristönsuojelunsa ja työolojensa kautta. Lyhyesti sanottuna: Ilman kehitysmaiden toiminnan ja yhteiskuntien tukemista, maailma ei pelastu.
Moni suomalainen ympäristökouluttaja kannustaa Suomen sosiaalialan järjestöjäkin hahmottamaan, kuinka hyvää kestävän kehityksen mukaista työtä niissä tehdään jo valmiiksi. Tämä on sikäli totta, että omien onnistumisten esille tuonti auttaa järjestön rivijäseniä ymmärtämään, että muutokset ovat täysin mahdollisia ja voi kannustaa heitä mukaan. Samalla ollaan kuitenkin vaarassa eksyä viherpesun sakeaan savusumuun.
Kyllä, Suomessa sosiaalialan järjestöt tekevät paljon arvokasta työtä kansalaisten hyvinvoinnin, osaamisen ym. hyväksi, mutta on itsepetosta lukea se kaikki työksi nimenomaan kestävän kehityksen eteen, kun samaan aikaan Agenda 2030:ssa puhutaan viemäröinnistä, korruptoimattomista oikeuslaitoksista ja lapsisotilaiden käytön lopettamisesta. Merkittäviä ympäristönsuojelullisia toimia ja sukupuolittuneen väkivallan lopettamista lukuun ottamatta juuri mikään Agenda 2030:n kehitystavoitteista ei ole relevantti hyvinvointivaltio Suomen rajojen sisäpuolella. (Voitaneen toki huomautta, että Agenda 2030 ei mainitse lainkaan mielenterveyttä terveyskysymyksenä, mikä on toki ohjelmalle itselleen häpeäksi.)
Viherpesun välttämisessä keskeistä onkin omien aitojen mahdollisuuksien tiedostaminen. Työtä kestävän kehityksen eteen pitää tehdä juuri niin paljon ja niin kunnianhimoisesti kuin vain mahdollista.
Järjestöjen yhteisten kampanjoiden kokonaistuloksenkaan ei saa antaa hämätä ymmärrystä oman panoksen koosta. Jos järjestö vaikkapa lahjoittaa kaksisataa euroa järjestöjen yhteiseen kampanjaan, joka kerää yhteensä 5 miljoonaa euroa, oma panos on edelleenkin se kaksisataa.
Mutta ei kestävän kehityksen edistäminen ole missään nimessä suomalaisille järjestöille helppoa.
Jos toiminta ei ole luonteeltaan kansainvälistä, miten edistää hyötyjen valumista myös etelään? Espanjalaiset tomaatit ovat suomalaisia ekologisempia ja tofu kotimaista lihaa ekologisempaa, mutta mihin menee raja? Sopiiko enää mitään ostaa Kiinasta? Entä Bangladeshista tai Brasiliasta? Kuka hyötyy, jos painotöitä tilaa halvemmalla Baltiasta kuin Suomesta? Auttaisiko siirtotyöläisten palkkaaminen rahan kulkeutumiseen köyhemmille alueille? Ei jokainen järjestö voi palkata omaa ilmastoasiantuntijaa!
Järjestöjen kansainvälisten ostojen neuvontakeskukselle olisi kova tarve, mutta sellaista ei ole saatavilla. Yksittäisiä tuoteryhmiä koskevia ohjeita löytää Eetti ry:n ja Finnwatchin sivuilta, mutta kokonaisohje puuttuu. Myöskään STEA ole tarjonnut ohjeita siihen, miten kestävää kehitystä saa hankinnoissa ottaa huomioon. Puhumattakaan siitä järjestödemokraattisesta peruskysymyksestä, kuinka paljon järjestön keräämää rahaa edes saa käyttää kohderyhmän ulkopuoliseen yhteisvastuuseen.
Järjestöjen ilmastotyötä tukevia rakenteita on tarjolla heikosti. On siksi varsin ymmärrettävää, että järjestöt kokevat helpommaksi käpertyä siihen, minkä osaavat parhaiten: oman kohderyhmänsä tukemisen ja vaatimusten esittämiseen Suomen hallitukselle.
Tutustuin tänä vuonna Minna Oulasmaan ja Mika Pesosen hyvää palautteenantoa käsittelevään oppaaseen Suoraa palautetta . Kirjassa tuotiin esille kehun ja kannustuksen ero. Ensimmäinen on kiitosta tehdystä työstä, mutta vain jälkimmäinen pitää sisällään kehotuksen jatkaa samaan suuntaan. Kun me järjestönä siis julkaisemme tietoa oman ilmastotyömme saavutuksista, olemmeko me kehumassa vai kannustamassa?
Näkövammaisten liiton aktiivi ja nykyinen hallituksen jäsen Tytti Matsinen kirjoitti muutama vuosi sitten Näkövammaisten Airuessa 1/2018 siitä, että myös näkövammaisten olisi vaadittava mahdollisuutta osallistua ilmastotalkoisiin, vähintäänkin vaatimalla vammaispalveluiltaan ekologisuutta. Kolumnin rivien välistä saattoi lukea ajatuksen, että jos vaatii itselleen lisää yhdenvertaisuutta ja osallisuutta yhteiskunnassa, on oltava valmis ottamaan myös lisää yhteiskunnallista vastuuta.
Tämä kaikki tietysti sen lisäksi, että edessä oleva ilmastonmuutos koskettaa yhtä lailla myös näkövammaisia. Näkövammaisten liiton ilmastotyöryhmää vetävä Ville Ukkola täydensi tätä aikoinaan osuvalla huomiolla, että kun ilmastonmuutos iskee ja aiheuttaa yhteiskunnille valtavasti lisää kuluja, mitä oikein luulemme STEAn järjestöavustuksille siinä vaiheessa käyvän?
Opintokeskus Siviksen Marion Fields tutki vuonna 2020 järjestöjen koulutustoimintaa kestävästä kehityksestä ja huomasi, että järjestöt kannustavat jäseniään kestävään kehitykseen äärivarovasti: vetäjät korkeintaan toimivat esimerkillisesti, mutta osallistujille ei uskalleta suositella mitään ratkaisuja tai ideoida niitä yhdessä, vaikka järjestöthän ovat perusluonteeltaan nimenomaan arvopohjaisia ja niiden roolina on yhteiskunnan ja maailman parantaminen. Erityisen kiusallisena tämä näyttäytyy ilmaston lämpenemisen etenemisen sekä järjestöjen ilmastokannanottojen rinnalla – kaikilta muilta kehdataan vaatia asioita mutta omalta porukalta ei edes pyytää.
Konfliktinpelon ratkaisuna ei kuitenkaan ole hiljaisuus vaan keskustelu. Järjestöjen onkin tärkeää antaa jäsenilleen tilaisuuksia tuoda esiin huolensa – olivat ne sitten ilmastoahdistusta tai ahdistusta ilmastotoimenpiteistä. Yleensä ihmisten on helpompaa hyväksyä vaikeatkin yhteiset ratkaisut, kunhan ovat ensin päässeet tulemaan kuulluiksi. Vastaavasti nimenomaan kuulematta jättäminen heittää epäuskoa koko päätöksen ylle.
Vastuullisesti toimivalle järjestölle ei siis riitä, että valitaan tiettyjä asioita ja ruvetaan tekemään niitä paremmin. Tärkeää on siis myös järjestön toimintakulttuurin kehittyminen joustavammaksi ja muutosvalmiimmaksi. Välillä tämä on myös liikkumista epävarmalla ja tuntemattomalla maaperällä, koska – kuten todettu – tietoa ei aina ole saatavilla. Tärkeää on silti yrittää. Aidosti kunnianhimoisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan pyrkivä järjestö on kuitenkin kulkemassa oikeaan suuntaan.
Ja sillä on kerrannaisvaikutuksensa.
Tutkin alkuvuonna opiskelutovereitteni Sari Niemen ja Terhi Pyykösen kanssa Agenda 2030:a ja eri suomalaisten järjestöjen toimintaa suhteessa siihen ja pohdimme, mitä kestävän kehityksen edistäminen voisi tarkoittaa Suomessa toimiville järjestöille. Päädyimme seuraavaan ohjelistaan:
- Kuormita toiminnallasi ympäristöä mahdollisimman vähän (mm. raaka-aineet, jätteet, hiilidioksidi).
- Tee hankinnat mahdollisimman eettisesti, kiinnitä huomiota mm. tuotteiden ja toimittajan valintaan.
- Kannusta ja kasvata toimintaan osallistuvia ja sen piirissä olevia toimimaan itsekin kestävän kehityksen mukaisesti.
- Tue ihmisten toimintakykyä ja voimavaroja ja niiden kautta heidän edellytyksiään kestävän kehityksen edistämiseen.
- Pyri tekemään valintoja, jotka samalla tukevat kehittyvien maiden kehittymismahdollisuuksia.
Myös Finnwatchin Vinkkejä vastuullisten kehitysmaahankintojen tekemiseen (2017) auttaa alkuun ja on ilmaiseksi ladattavissa Finnwatchin sivuilta.
Keskustelu